Monilla tutuilla/ystävillä/sukulaisilla on tuntunut olevan rankka raskausaika. Itsehän tästä en oikeastaan mitään tiedä.
Oksentelut, päänsäryt, liitokivut, alaselkäkivut, raskausmyrkytykset, raskausdiabetes ja monet muut on tullut tutuksi monille ystävistäni.
Olin viikoilla 5, kun tein plussan. En olisi voinut olla onnellisempi. Varsinkaan kun melko tarkkaan vuosi taaksepäin menetimme pikkuisemme. Keskenmeno, edelleen se vaiettu tabu, josta ei saisi puhua tai joidenkin mielestä edes surra. Kyllä se silti oli koskettava ja pysäyttävä hetki. Vatvomaan en sitä jäänyt. Puhuin asiasta avoimesti, ja halusin kertoa niistä tunteista, joita koin niiden päivien ajan.
Tunteettomat ja melko ahdistavat lääkärikäynnit, ihmisten tapa reagoida olivat ne mitkä satuttivat oikeastaan enemmän. Mutta myös pelko siitä, että tapahtuu näin uudestaan oli mielessä jokapäivä. Meni päiviä, kuukausia ja yli vuosi kun onnistuimme jälleen saamaan plussan. Tuo päivä, kun jätin tikun altaan reunalle, odotin miestä kotiin jännittynein mielin, mitähän se mies sanoisi. Tulisiko taas pettymys. Keskenmeno on myös yhtä iso menetys miehelle kuin naisellekin. Molemmat voivat kokea epäonnistuneensa.
Odotin lähemmäs 15 viikolle, ennen kun uskalsin olla iloinen ja helpottunut. Jolloin kerroin ystäville, sukulaisille. Äidille. Moni tietenkin jo näki kasvoistani, pyöristyvästä lantiosta ja vatsasta että jotakin oli tapahtumassa. Viikoilla 12 jouduin jo muutamalle myöntämään totuuden, en voinut sitä pitää sisälläni. Äitini tiesi jo heti, mutta silti koitin pimittää tietoa loppuun asti. En halunnut tuottaa kenellekään pettymystä, halusin olla varma, että kaikki olisi hyvin.
Vaikka kaikki tuntui sujuvan hyvin, en voinut kun täristä ja jännittää kun ensimmäinen ultraääniaika koitti. Mitä jos sisälläni ei kasvaisikaan mitään, olin vain kuvitellut koko jutun. Pyysin miestä pitämään kädestä kiinni, ja viemään kätilöopistolta saman tien ulos, jos näin kävisi, en haluaisi jäädä sinne itkemään ja suremaan.
Kun astuimme siihen huoneeseen ja kätilö laittoi geelit mahan päälle, jännitys laukesi. Tiesin, että tässä sitä ollaan, ei ole enää hätää. Pieni sydän löi ruudulla. Vilkas pieni ihmisalku kiemurteli ja koitti päästä karkuun ultraäänen laitteelta. Voitte kuvitella sitä onnea, helpotusta, rakkautta jonka koin sillä hetkellä. Katsoin miestäni, hänen hymyileviä kasvojaan, helpottunutta ja rakastavaa katsetta hänen katsellessa ruutuun. Sitä hetkeä ei unohda koskaan. Se oli tavallaan maagista, koskettavaa. Ensimmäinen kerta. Siellä meidän tyttö oli. Ja on pysynyt matkassa tähän päivään asti. Ja pysyy vielä muutaman päivän, viikon, kunnes hän saapuu oikeaan, isoon, maailmaan.
Vilkas tapaus loppuun asti, potkut ovat jo niin voimakkaita, että ne tuntuvat musertavan kylkiluuni. Vatsan läpi tuntuu selkeät jalanpohjat ja pieni pylly. Aktiivinen, hyvä niin, ei tarvitse nukkua peläten että jotakin olisi vialla.
Viikko 38.
Näin loppuvaiheilla, kun viikkoja takana jo 38, alkaa jännitys tulla uudestaan. Mitä jos synnytyksessä tapahtuu jotakin. Mitä, jos joudun hätäsektioon, jos vauva onkin perätilassa, kehkot eivät toimi tai itselleni tapahtuu jotakin.
En ole oikeastaan halunnut ottaa kovin paljon selvää, mitä eri vaiheita tapahtuu synnytyksessä. Pääasia, että tunnistan oikeat supistukset, lapsiveden menon ja sen että nyt on aika, riittää minulle. Luotan kätilöihin ja siihen että minut on luotu tätä varten.
Olen yrittänyt monille lapsettomille ystävilleni selittää tätä tunnetta, mutta huonolla menestyksellä. Se on vaikeaa. Olen valmiimpi kuin koskaan. Olen tavallaan tiennyt että tämä päivä on tulossa, ja kypsynyt henkisesti sekä fyysisesti kokemaan kaiken tulevan.
Kovin selkeää synnytyssuunnitelmaa en ole myöskään tehnyt, enkä aio. Synnytys sujuu kuin on sujuakseen, askel kerrallaan. Toiveena on toki saada erilaisia kivunlievityksiä. Rentoutukseen ammeessa oleskelua, lämpötyynyjä, akupainantaa. Jos en kestä pahinta kipua, niin myös epiduraali sekä ilokaasu ovat tervetulleita.
Lapsen synnyttyä myös toivon, että hän saisi olla rinnan päällä mahdollisimman pitkään ennen pesua. Napanuorakin saisi sykkiä loppuun asti, kunnes mies sen leikkaa. Ensipesussa haluan mieheni olevan mukana, jokin tuttu ääni kokoajan vieressä. Tämä on pelottava maailma, emme voi tietää mitä pienen ihmisen mielessä liikkuu kun tutusta ja turvallisesta paikasta joutuu kylmään, valoisaan ja ääniä kantavaan paikkaan.
Ennen kaikkea toivon, että lapseni on terve. Oli kipu kuinka sietämätöntä tahansa, kestän sen. Hän on tärkein. Hän ja mieheni.
Rakastan teitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti